Talo on vielä hiljainen kun istahdan ruokailuhuoneen pöydän ääreen kahvikupposen kanssa. Huoneen ikkunat antavat joelle päin ja voin joka aamu ihailla alati vaihtuvia maisemia. Alkutalvesta joen jäätymistä on kiehtova seurata, milloin jäinen kansi pakottaa virtaukset liikkumattomaksi. Sydäntalvella kaikki on seisahtunutta odotusta; joskus saatan nähdä tilhen istahtavan pihapihlajan oksalle ja pyrähtävän jälleen matkoilleen. Kun kevät koittaa, aurinko poraa reikänsä jäänkanteen jättäen jälkeensä päivä päivältä suurenevia harmaita avantoja. Aamun hiljaisuutta ei kestä kauan, kun unenpöpperöinen poikani tassuttelee luo sanoen: "Laita mulle muroja aamupalaksi" ja samaan hengenvetoon: "Saanko mää sitte aipadin?". :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti